VIEROITUSOIREITA

Piti kirjoitella ihan jostakin muusta,mutta kerronpa siitä mitä juuri tein. Sydän hakkaa itsellänikin vielä muutaman ylimääräisen lyönnin ja tuntuu kuin olisi juossut maratonin.

Otin siis tutin pois Pikku H:lta.
Isomman tapauksen kanssa toimin samalla tavoin,kun huomasin että nukkumaan mentäessä oli kivempi heitellä tutia laidan yli kuin lutkuttaa sitä suussa. Juuri äsken kömmittyäni kolmannen kerran häkkisängyn alta pois ja tutin jälleen lentäessä yli laidan, päätin että heitä vaan; nyt se tuti sitten katoaa! Kamalaa ajatuksenjuoksua äiti ihmiseltä. No tuti katosi ja kaduin ehdottomuuttani samantien, mutta en voinut enää perääntyä. Toistin muutaman kertan: sinä heitit tutin pois ja nyt se hukkui, ei tutia!
Huutoa,hikeä, kaarelle taipuvaa vartaloa,repimistä,itkua ja parkua 30minuuttia ja sitten hän väsähti vatsani päälle hiljaa vielä kerran toistaen; äiti,titi.

Kaikki äitiyden tunteet kävin läpi kun koitin rauhoitella lasta,jonka maailmaa järisytin sunnuntai- iltana ennalta varoittamatta ja yhtäkkiä. Meinasin perääntyä ja kömpiä sinne sängyn alle, tunsin toisen tuskan rakkaan titin menetyksestä, koin epävarmuutta; ei olisi pitänyt. Koin tsemppifiilistäkin;enää hetki ja kyllä tuo huuto lakkaa. Kertarysäyksellä eroon koko riippuvuudesta. Täytyy jotenkin korvata tämä tuska. Jääkö lapselle trauma ja kärsiikö kiintymussuhde. Olisiko pitänyt edetä hiukan lempeämmin. Pitäisikö googlettaa tutista vieroitus?

Toisen kohdalla tutista kertarysäyksellä eroon pääsy koitui helposti. Itkua yhtenä iltana ja koko tuti unohtui. Tuti vaihdettiin pehmojänikseen,joka kainalossa hän nukkuu juuri nytkin. Tälle jälkimmäisellekin tarjosin pupua,mutta se lensi samanlaisessa kaaressa kuin tutikin.

Minusta tuntuu,että tämä ei ollut vielä tässä.